K-70 tuli dekkareihin Ruotsissa

Rikoskirjallisuuden sankarit ovat lähes aina keski-ikäisiä. Viime aikoina varsinkin Ruotsissa joukkoon on yllättäen ilmaantunut 70 plus risat -toimijoita, jopa yli 90-vuotiaita vanhuksia.

Catharina Ingelman-Sundberg lähestyy Keinutuolikopla-kirjoissaan aihetta karnevalistisesta näkökulmasta. Palvelutalon arkeen kyllästynyt senioriviisikko rötöstelee robinhoodimaisessa hengessä – omasta mielestäni välillä rasittavuuteen asti. Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta esittelee entisen dynamiittiasiantuntijan, jonka vauhdikas pakomatka rikollisjoukkioineen kaikkineen sisältää runsaasti jännärielementtejä.

Ruotsin rikoskirjallisuuden tunnetuin seniori on öölantilainen merikarhu Gerlof Davidsson, kirjailija Johan Theorinin neliosaisen kirjasarjan sankari, joka vielä yli 90-vuotiaanakin ratkoo kotisaarensa mysteereitä. Theorinin Öölanti-kvartetti edustaa epätyypillistä ruotsalaisdekkaria. Kirjat sisältävät runsaasti kummitustarinoita, muisteluita ja pitkälle ulottuvia takaumia. Kansanperinne ja historia limittyvät kuitenkin luontevasti nykypäivän rikosaiheisiin.

Theorinin henkilöhahmot ovat parhaimpien psykologisten jännäreiden tapaan monisyisiä. Gerlof itse on raihnainen vanhus, joka näkee pintaa syvemmälle ja ymmärtää pahuuteen sortuvia ihmisiä. Taitavana juonenpunojana Theorin osoittaa, että myös vanhusvetoinen dekkari voi olla erittäin jännittävä!

Suomalaisessa rikoskirjallisuudessa vanhukset eivät paljon kiinnosta. Poikkeuksena on Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogia, joka kertoo Helsingissä sijaitsevan palvelutalon arjesta. Sarjan ensimmäinen osa Kuolema Ehtoolehdossa esittelee kolme yli yhdeksänkymppistä naista, joita palvelutalon hämäräperäiset toiminnat askarruttavat. Myöhemmin tutustutaan niin kaupungin kotihoidon kummallisuuksiin kuin hoiva-alan digikokeiluihin.

Itse asiassa seniorisankareita ei pahemmin löydy koko dekkarihistoriastakaan. Agatha Christie toimi edelläkävijänä luodessaan eläkkeelle jääneen belgialaispoliisin Hercule Poirotin teoksessa Stylesin tapaus (1920) ja esitellessään sitten 1920-luvun lopun novelleissaan Jane Marplen. Christie kertoi myöhemmin katuneensa sitä, että hän toi näyttämölle liian vanhan Poirotin.

Miksi ikäihmiset ovat nyt saamassa äänensä esiin rikoskirjoissa? Dekkarisankarien markkinoita ovat viime vuosina varsinkin Pohjoismaissa hallinneet poliisit. Ehkä heidän rinnalleen kaivataan toisenlaisia hahmoja. Kysyntää on sankareille, jotka ovat toisaalta arkisia ja toisaalta yllättäviä, ehkä jopa ulkopuolisia. Siihen saumaan iskevät seniorit.

Ja kyse on myös laajemmasta murroksesta. Nykyseniorit saivat hankittua itselleen uudenlaisen statuksen sotien jälkeisinä vuosikymmeninä, jolloin nuoriso alettiin ymmärtää taloudellisesti ja kulttuurisesti merkittävänä ryhmänä. Syntyi moderni nuorisokulttuuri.

Nyt sama sukupolvi on tekemässä samaa temppua ikääntymiselle. Ihmiset elävät entistä terveemmin ja entistä kauemmin. Oli kyse sosiaalipolitiikasta tai henkilökohtaisista ikääntymistoiveista vanheneminen halutaan nähdä resurssina eikä rasitteena.

Johan Theorinin ja Minna Lindgrenin teokset viestittävät, että ei vain aktiivisilla eläkeläisillä vaan myös kaikkein vanhimmilla, raihnaisimmilla ja syrjäytyneimmillä ihmisillä on jotain tarjottavaa maailmalle. Jopa jännitystä. Henkilöhahmojen toimintakyvyssä ja välillä ajatuksenjuoksussakin ilmenee puutteita, mutta tiukan paikan tullen löytyy yllättäviä voimavaroja.

Aiheesta lisää:
Janne Mäkelä: K-70 tulee dekkareihin: Rikos ei katso ikää. Eläkeläinen-lehti 4/2016.
Keijo Kettunen, Janne Mäkelä, Pekka Turunen, toim.: Dekkarisankarit: kuka kukin on. BTJ ja Suomen dekkariseura 2006.