Lännen Median toimittaja otti minuun yhteyttä ja kysyi, onko
J. Karjalainen koko kansan artisti. En nyt ota sen kummemmin kantaa siihen,
mitä termillä "koko kansa" tarkoitetaan musiikin yhteydessä (olen
kirjoittanut musiikin ja kansallisuuden suhteesta muun muassa teoksessa Kansainvälisen populaarimusiikin historia
ja sen uudistetussa sähköisessä versiossa Pophistoria:kuinka musiikki muutti maailman). Enkä myöskään väitä, että olisi olemassa
artistia, joka täyttäisi koko kansan vaateet (kirjaimellisesti ottaen sellaista
artistia ei ole eikä koskaan voi olla).
Sen sijaan ryhdyin miettimään, mikä tekee J. Karjalaisesta
artistin, joka Suomessa pääsee lähimmäksi tätä määrettä.
Näin J. Karjalaisen ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa
Siilinjärven Huvikummulla. Huvikumpu oli tanssilava, joka sijaitsi muutaman
kilometrin päässä Siilinjärven taajamasta mäntyharjujen keskellä ja jonne
päästääkseen piti kulkea kiemurtelevaa tietä soramonttujen läpi. Lisää soraa
löytyi Huvikummun laajalta pihalta. Tanssilava itse oli tyypillinen matala ja
leveä halli. Siellä oli hyvä soundi, mielenkiintoisia yhtyeitä, kohtalaisen mukavat
järjestysmiehet ja usein outoja tyyppejä. Kerran eräs kaveri kehui, että viina
maistuu paremmalta, jos siihen sekoittaa bensaa. Sitten hän otti hörpyn. Vartin
kuluttua kaveri oksenteli huussin kulmilla. Huvikumpu oli Suomen tunnetuimpia
keikkamestoja, muistaakseni muun muassa Eppu Normaalin suosikkilava.
J. Karjalainen oli niihin aikoihin saanut ensimmäiset
hittinsä, Ankkurinapin ja Kolme cowboyta. Hän oli lyömätön
live-esiintyjä jo tuolloin: pakoton, iloinen, puhui yleisölle. Kitaraa
soittavan nuoren miehen ympärillä oli joukko ammattimuusikkoja, jotka
muodostivat rytmin päälle ymmärtävän Mustat lasit -yhtyeen. Meininki oli
hurmaava, mutta tuskin kukaan ajatteli, että tämä naivistisia sanoituksia ja yksinkertaisia
blues- ja soul-sävelmiä hyödyntävä pitkätukka voisi joku päivä olla "koko
kansan artisti".
Niin kuitenkin kävi. Seuraavalla vuosikymmenellä J.
Karjalainen oli Suomen suosituin artisti ja tietyssä mielessä hän on sitä
edelleen. Musiikkituottajat – IFPI ry:n levymyyntitilastojen mukaan mukaan Karjalainen on 850 000 myydyllä levyllään kaikkien aikojen myydyin
artisti Suomessa. Taakse jäävät Kari Tapio, Jari Sillanpää, Kirka, Vesa-Matti
Loiri ja Madonna. Seuraava pop/rock-artisti Hector on kymmenes, myytyjä levyjä
hieman yli puoli miljoonaa.
Kun näin J. Karjalaisen ensimmäisen kerran, tiesin hänen
olevan kotoisin pääkaupunkiseudulta. Kumma kyllä se ei oikein kuulunut hänen
musiikissaan, päinvastoin kuin vaikkapa toisen aikakauden suosikin Tuomari
Nurmion (tai Hectorin) kappaleissa. Monien artistien kohdalla paikka ja
maantieteellinen tausta on näytellyt merkittävää roolia (Juice Juankoskelta tai
Tampereelta, miten vaan, Ismo Alanko Joensuusta), mutta Karjalainen tuntui
olevan ankkuroimaton tapaus. Maaseudun näkökulmasta hänessä ei ollut sellaista
stadilaisuuden auraa, joka näkyi monessa muussa aikakauden esiintyjässä.
Samoihin aikoihin Huvikummussa kävi esiintymässä uusromanttinen Musta Paraati,
joka oli kaikessa rasittavuudessaan myös jollain tapaa kiehtova niin kuin
Helsingin yhtyeet tapasivat olla. Tuntui kuin J. Karjalainen olisi
maanläheisine musiikkeineen tullut toisesta todellisuudesta.
 |
| J. Karjalainen esiintyi muusikkotoveriensa Janne ja Olli Haaviston syntymäpäivillä Tavastialla Helsingissä 2014. Kuva: Panu Hallamaa / Creative Commons |
Tietty viattomuus, ilo ja lapsenomaisuus olivat Karjalaisen
kantavia voimia ja ovat osin edelleen. Hänessä on aitoutta, enkä nyt halua
ottaa kantaa siihen, mikä on "aito artisti" (kysymys autenttisuudesta
on pophistorian keskeisimpia ideologisia rakennelmia; olen käsitellyt sitä
teoksessani John Lennon Imagined:
Cultural History of a Rock Star). Karjalaista arvostetaan.
On ihmisiä,
jotka eivät voi sietää Karjalaisen lauluja, mutta heitä ei ole paljon. Hänestä
pitävät kuuntelijoiden lisäksi niin kollegat (räppärit tekivät Et ole yksin -levystä tribuuttiversion,
keväällä 2017 muusikot esittivät useita musiikillisia tervehdyksiä 60 vuotta täyttäneelle
Karjalaiselle), musiikin toimiala (Karjalainen on tainnut saada Emma-palkintoja
enemmän kuin kukaan muu) ja musiikkimedia (musiikkitoimittajat tykkäävät, kun
artisti puhuu haastatteluissa pelkästään musiikista).
Kaikille pitkän uran tehneille artisteille tulee
hiljaisempia kausia. Karjalaiselle sellainen sattui siihen vaiheeseen, kun hän
jätti popmusiikin ja keskittyi fiktiivisen hahmonsa Lännen-Jukan
amerikansuomalaisiin ralleihin. Se ei tuonut uutta jättimenestystä, mutta nosti
artistin arvostusta. Tuli vaikutelma, että Karjalainen tekee, mitä haluaa. Hän
on riippumaton, ja sellaista kunnioitetaan. Samoin kuin kunnioitetaan sitä,
että hän on osannut säädellä omaa julkisuuttaan. Aikakaus- ja iltapäivälehtiä
miehen vaitonaisuus muista kuin musiikkiaiheista on vuosien varrella saattanut
häiritä, mutta ne eivät ole sitä pahemmin tuoneet esille.
Musiikki- ja
julkkisalalla on tapana takoa rautaa silloin, kun se on kuumaa, mutta
Karjalainen on aina kulkenut omaa polkuaan omaan tahtiinsa. On jopa syntynyt
vaikutelma, että hän on erakkoluonne. Haastatteluissa ja lavalla hän kuitenkin
on varsinainen suupaltti ja yhtyejohtajanakin ilmeisen vahva ja
määrätietoinen.
Nostaisin vielä yhden piirteen esille Karjalaisen
musiikista. Hänen varhaisissa lauluissaan on paljon lastenlauluille tyypillisiä
elementtejä, kuten nonsense-huumoria ja yksinkertaisia melodioita (esim.
Apinaorkesteri, Karilla on saksofoni, Elina, anna tukkasi kasvaa), jopa
tuutulaulumaisuutta (mielestäni Sankarit
sopii paremmin lastensängyn äärelle kuin suurten urheiluvoittojen yhteyteen).
Olen huomannut, että sellainen resepti kantaa helposti sukupolvien yli.
Beatlesin Yellow Submarine ja David
Bowien Starman vetosivat lapsiin. Suomessa
saman tekivät myöhemmin vaikkapa Ultra Bra ja PMMP. Kun laulu tarttuu lapseen,
se pysyy mukana läpi elämän.
Ei pidä tietenkään unohtaa sitä, että Karjalainen on
loistava lauluntekijä. Jos kuka vaan tekee lauluja neljä vuosikymmentä, niin pakosta
mukaan mahtuu muutama hyvä kappale. Karjalaisella niitä on kymmenittäin: omia
suosikkejani ovat Doris, Mä meen, Hän, Villejä lupiineja, Keihäänkärki ja Mä käännyn hiljaa pois.
Mistä päästäänkin siihen, että vain aika ja
yksin aika tekee laulajasta "koko kansan artistin". Pitkän uran
rinnalle tarvitaan sitten nippu hienoja lauluja, aitoutta ja riippumattomuutta.
Resepti on hieman toinen iskelmän alueella, mutta se on sitten eri tarina.