2017-08-28

Kun "jazz" tuli Suomeen

Ilta alkaa olla pitkällä. Puen pyjaman päälleni ja annan sormieni tanssia näppäimistöllä. Haen nettiosoitteen koneeltani.

On aika yleisesti tunnustettu se tosiseikka, että jazz tuli Suomeen vuonna 1926 Andania-nimisen laivan mukana. Atlantin valtameren yli seilanneen laivan laskusiltaa pitkin Helsinkiin asteli amerikansuomalaisista muusikoista koottu yhtye Andania Yankees. Se toi mukanaan uuden muotirytmin, josta sitten suomalaiset muusikot ja yleisö innostuivat. 

Jazz ei kuitenkaan tuossa vaiheessa ollut suomalaisille kokonaan tuntematon käsite. Ravintoloissa oli jo jonkin aikaa esitetty saksalaismuusikkojen tuomaa "melujazzia", joka tosin ei niinkään muistuttanut amerikkalaista rytmimusiikkia vaan yhdisteli kabaree-perinnettä ja salonkiorkesterityyliä. Suomi-jazzin historiaa selvittänyt Jukka Haavisto viittaa Kalevi Koukkusen etymologisiin tutkimuksiin ja muistuttaa kirjassaan Puuvillapelloilta kaskimaille: jatsin ja jazzin vaiheita Suomessa (1991, vapaa e-kirja 2016) , että termi "jazz" rantautui Suomeen jo vuonna 1919, tarkemmin ottaen lokakuun ensimmäisenä päivänä, kun pakinoitsija Olli eli Väinö Nuorteva kirjoitti Iltalehdessä (lehdellä ei ollut mitään tekemistä nykyisen Iltalehden kanssa) uudesta muotitanssista: "Jazz on muuan raakalaisimpia, järjettömimpiä ja tietysti rumimpia hyppelyitä, mitä tylsät neekeriaivot ovat keksineet."  Ollin analyysi uudesta ilmiöstä, jota hän ei ollut omakohtaisesti kuullut eikä nähnyt, on yksi suomalaisen musiikinhistorian kuuluisimpia lausahduksia. Pakinansa lopuksi Olli tarjosi jazzin tilalle itse keksimäänsä tanssityyliä, jossa pyöritään niin vinhasti, että kaikki lopulta pökertyvät.

Olisi hienoa väittää, että kuukausia kestäneen uupumattoman tutkimustyön seurauksena voin ilmoittaa, että Olli ei ollut asialla ensimmäisenä. Ei tosiaan ollut, mutta joudun jättämään sankaritutkijan tarinani johonkin toiseen yhteyteen. Olli-faktan kumoamiseen minulta kului yhdeksän sekuntia ja tarkempien tietojen hankkimiseen viisi minuuttia.

Dagens Press 27.5.1919

Ernst Rolf
Ensimmäisenä aiheesta kirjoitti Dagens Press toukokuun 27.päivä 1919. Kohtalaisen pitkä joskin anonyymi kirjoitus esitteli ulkomaanuutisia-palstallaan ruotsalaisen revyykuningas Ernst Rolfin  näkemyksiä jazzista. Rolf oli vastikään vieraillut Englannissa, ja hän oli kirjoittanut matkastaan ruotsalaisessa Veckojournalen-lehdessä. Matkakertomuksessa kuvattiin uutta muotitanssia, jazzia, jota Rolf oli nähnyt Albert Hallissa Lontoossa. Tässäkin jazz siis paljolti kytkettiin tanssiin ja näyttämötaiteeseen, mutta artikkelissa annettiin ymmärtää, että kyse oli myös musiikillisesta tyylistä, jossa muun muassa banjoilla ja rummuilla on tärkeä rooli. Kirjoituksessa jopa mainittiin yksi yhtye, Original Dixieland Jazz Band

Käytännössä Dagens Pressin juttu oli referaatti Ernst Rolfin artikkelista. Kunnia "jazzin" tulosta Suomeen kuuluu siis osin Rolfille – ja Ruotsille. Eli jazz musiikkina tuli Andanian mukana Yhdysvalloista, mutta käsitteenä se rantautui Suomeen sanomalehditse Ruotsin kautta.

Dagens Press kirjoitti jazzista lisää myöhemmin kesällä 1919 (8.7. ja 3.9.), ja asialle ehtivät ennen Ollia myös monet muut lehdet. Suurin osa niistä oli ruotsinkielisiä: Hufvudstadsbladet 9.7.1919 (artikkeli amerikkalaisesta musiikista) ja 27.8.1919, Åbo Underrättelser 17.8.1919 ja Vasabladet 11.7.1919.

Savo 1.7.1919


Suomenkielisistä lehdistä ensimmäisenä jazzin mainitsi kuopiolainen Savo, joka kirjoitti 1.7.1919 lyhyesti, miten viimeisin muotitanssi on nimeltään "Jazz". Lehden mukaan jazz syntyi Amazon-joen "alkukansan" keskuudessa, josta se kuljetettiin Yhdysvaltoihin ja sieltä Eurooppaan. "Pian kai sen näemme täälläkin. Kuuluu olevan rivoa tai kaunista riippuen tanssijoista, mutta muistuttaa tangoa tai one stepiä." Ennen Ollia asialle ehtivät myös oululainen Kaleva (30.8.) ja Viipurissa ilmestynyt vasemmistolainen Kansan Työ (3.9.). Ne käyttivät ilmeisesti samaa ulkomaista lähdettä kertoessaan uudesta pariisilaisesta villityksestä, vain kutsuvieraille tarkoitetusta pyjamajuhlasta, jossa rytmistä huolehtii jazz-orkesteri. 

Suomessa ei kauan vitkuteltu: ensimmäisenä uuden muotitanssin opetusta tarjottiin Oiva Leinon tanssikurssilla jo lokakuun alussa Helsingissä Senaatintorin laidalla. Tiedossa ei ole, miten tanssikurssin musiikki oli järjestetty.

HS 3.10.1919


Jazzin rantautumisen tarkempi haarukointi on vain yksi esimerkki Kansalliskirjaston digitaalisen kirjaston autuudesta (olen aiemmin käsitellyt "tangon" rantautumisen ajankohtaa). Tällä hetkellä kirjaston kautta voi tutkia kaikkia vuoteen 1920 mennessä Suomessa julkaistuja sanoma- ja aikakauslehtiä. Ei tarvitse kuin kirjoittaa hakukenttään "jazz", valita ajankohdaksi vaikkapa 1890–1919 ja seuloa tuloksista asiaan kuulumattomat ehdotukset (kuten Pa-jazz-o), ja aarrearkku avautuu. Kansalliskirjastolla on takataskussaan tarjottavanaan vielä uudempaakin materiaalia, mutta tekijänoikeudet asettavat rajoituksensa aineiston julkiselle avaamiselle. Mutta onhan tätä jo tässäkin.  


Aukaisen pyjamani ylimmän napin. Tekee mieli tanssia. Olen nähnyt samanaikaisesti menneeseen ja tulevaan, ja kokemani perusteella rohkenen ennustaa, että kyseessä ei ole ohimenevä digivillitys vaan syvällinen muutos. Se muistuttaa jazzia tai tangoa ja tulee muuttamaan käsitystämme siitä, mistä me olemme tulleet ja keitä me olemme.

2017-07-21

J. Karjalainen – koko kansan artisti?

Lännen Median toimittaja otti minuun yhteyttä ja kysyi, onko J. Karjalainen koko kansan artisti. En nyt ota sen kummemmin kantaa siihen, mitä termillä "koko kansa" tarkoitetaan musiikin yhteydessä (olen kirjoittanut musiikin ja kansallisuuden suhteesta muun muassa teoksessa Kansainvälisen populaarimusiikin historia ja sen uudistetussa sähköisessä versiossa Pophistoria:kuinka musiikki muutti maailman). Enkä myöskään väitä, että olisi olemassa artistia, joka täyttäisi koko kansan vaateet (kirjaimellisesti ottaen sellaista artistia ei ole eikä koskaan voi olla).

Sen sijaan ryhdyin miettimään, mikä tekee J. Karjalaisesta artistin, joka Suomessa pääsee lähimmäksi tätä määrettä.

Näin J. Karjalaisen ensimmäisen kerran 1980-luvun alussa Siilinjärven Huvikummulla. Huvikumpu oli tanssilava, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Siilinjärven taajamasta mäntyharjujen keskellä ja jonne päästääkseen piti kulkea kiemurtelevaa tietä soramonttujen läpi. Lisää soraa löytyi Huvikummun laajalta pihalta. Tanssilava itse oli tyypillinen matala ja leveä halli. Siellä oli hyvä soundi, mielenkiintoisia yhtyeitä, kohtalaisen mukavat järjestysmiehet ja usein outoja tyyppejä. Kerran eräs kaveri kehui, että viina maistuu paremmalta, jos siihen sekoittaa bensaa. Sitten hän otti hörpyn. Vartin kuluttua kaveri oksenteli huussin kulmilla. Huvikumpu oli Suomen tunnetuimpia keikkamestoja, muistaakseni muun muassa Eppu Normaalin suosikkilava.

J. Karjalainen oli niihin aikoihin saanut ensimmäiset hittinsä, Ankkurinapin ja Kolme cowboyta. Hän oli lyömätön live-esiintyjä jo tuolloin: pakoton, iloinen, puhui yleisölle. Kitaraa soittavan nuoren miehen ympärillä oli joukko ammattimuusikkoja, jotka muodostivat rytmin päälle ymmärtävän Mustat lasit -yhtyeen. Meininki oli hurmaava, mutta tuskin kukaan ajatteli, että tämä naivistisia sanoituksia ja yksinkertaisia blues- ja soul-sävelmiä hyödyntävä pitkätukka voisi joku päivä olla "koko kansan artisti". 

Niin kuitenkin kävi. Seuraavalla vuosikymmenellä J. Karjalainen oli Suomen suosituin artisti ja tietyssä mielessä hän on sitä edelleen. Musiikkituottajat – IFPI ry:n levymyyntitilastojen mukaan  mukaan Karjalainen on 850 000 myydyllä levyllään kaikkien aikojen myydyin artisti Suomessa. Taakse jäävät Kari Tapio, Jari Sillanpää, Kirka, Vesa-Matti Loiri ja Madonna. Seuraava pop/rock-artisti Hector on kymmenes, myytyjä levyjä hieman yli puoli miljoonaa.

Kun näin J. Karjalaisen ensimmäisen kerran, tiesin hänen olevan kotoisin pääkaupunkiseudulta. Kumma kyllä se ei oikein kuulunut hänen musiikissaan, päinvastoin kuin vaikkapa toisen aikakauden suosikin Tuomari Nurmion (tai Hectorin) kappaleissa. Monien artistien kohdalla paikka ja maantieteellinen tausta on näytellyt merkittävää roolia (Juice Juankoskelta tai Tampereelta, miten vaan, Ismo Alanko Joensuusta), mutta Karjalainen tuntui olevan ankkuroimaton tapaus. Maaseudun näkökulmasta hänessä ei ollut sellaista stadilaisuuden auraa, joka näkyi monessa muussa aikakauden esiintyjässä. 

Samoihin aikoihin Huvikummussa kävi esiintymässä uusromanttinen Musta Paraati, joka oli kaikessa rasittavuudessaan myös jollain tapaa kiehtova niin kuin Helsingin yhtyeet tapasivat olla. Tuntui kuin J. Karjalainen olisi maanläheisine musiikkeineen tullut toisesta todellisuudesta.

J. Karjalainen esiintyi muusikkotoveriensa Janne ja Olli
Haaviston syntymäpäivillä Tavastialla Helsingissä 2014.
Kuva: Panu Hallamaa / Creative Commons

Tietty viattomuus, ilo ja lapsenomaisuus olivat Karjalaisen kantavia voimia ja ovat osin edelleen. Hänessä on aitoutta, enkä nyt halua ottaa kantaa siihen, mikä on "aito artisti" (kysymys autenttisuudesta on pophistorian keskeisimpia ideologisia rakennelmia; olen käsitellyt sitä teoksessani John Lennon Imagined: Cultural History of a Rock Star). Karjalaista arvostetaan. 

On ihmisiä, jotka eivät voi sietää Karjalaisen lauluja, mutta heitä ei ole paljon. Hänestä pitävät kuuntelijoiden lisäksi niin kollegat (räppärit tekivät Et ole yksin -levystä tribuuttiversion, keväällä 2017 muusikot esittivät useita musiikillisia tervehdyksiä 60 vuotta täyttäneelle Karjalaiselle), musiikin toimiala (Karjalainen on tainnut saada Emma-palkintoja enemmän kuin kukaan muu) ja musiikkimedia (musiikkitoimittajat tykkäävät, kun artisti puhuu haastatteluissa pelkästään musiikista).

Kaikille pitkän uran tehneille artisteille tulee hiljaisempia kausia. Karjalaiselle sellainen sattui siihen vaiheeseen, kun hän jätti popmusiikin ja keskittyi fiktiivisen hahmonsa Lännen-Jukan amerikansuomalaisiin ralleihin. Se ei tuonut uutta jättimenestystä, mutta nosti artistin arvostusta. Tuli vaikutelma, että Karjalainen tekee, mitä haluaa. Hän on riippumaton, ja sellaista kunnioitetaan. Samoin kuin kunnioitetaan sitä, että hän on osannut säädellä omaa julkisuuttaan. Aikakaus- ja iltapäivälehtiä miehen vaitonaisuus muista kuin musiikkiaiheista on vuosien varrella saattanut häiritä, mutta ne eivät ole sitä pahemmin tuoneet esille. 

Musiikki- ja julkkisalalla on tapana takoa rautaa silloin, kun se on kuumaa, mutta Karjalainen on aina kulkenut omaa polkuaan omaan tahtiinsa. On jopa syntynyt vaikutelma, että hän on erakkoluonne. Haastatteluissa ja lavalla hän kuitenkin on varsinainen suupaltti ja yhtyejohtajanakin ilmeisen vahva ja määrätietoinen.

Nostaisin vielä yhden piirteen esille Karjalaisen musiikista. Hänen varhaisissa lauluissaan on paljon lastenlauluille tyypillisiä elementtejä, kuten nonsense-huumoria ja yksinkertaisia melodioita (esim. Apinaorkesteri, Karilla on saksofoni, Elina, anna tukkasi kasvaa), jopa tuutulaulumaisuutta (mielestäni Sankarit sopii paremmin lastensängyn äärelle kuin suurten urheiluvoittojen yhteyteen). Olen huomannut, että sellainen resepti kantaa helposti sukupolvien yli. Beatlesin Yellow Submarine ja David Bowien Starman vetosivat lapsiin. Suomessa saman tekivät myöhemmin vaikkapa Ultra Bra ja PMMP. Kun laulu tarttuu lapseen, se pysyy mukana läpi elämän.

Ei pidä tietenkään unohtaa sitä, että Karjalainen on loistava lauluntekijä. Jos kuka vaan tekee lauluja neljä vuosikymmentä, niin pakosta mukaan mahtuu muutama hyvä kappale. Karjalaisella niitä on kymmenittäin: omia suosikkejani ovat Doris, Mä meen, Hän, Villejä lupiineja, Keihäänkärki ja Mä käännyn hiljaa pois

Mistä päästäänkin siihen, että vain aika ja yksin aika tekee laulajasta "koko kansan artistin". Pitkän uran rinnalle tarvitaan sitten nippu hienoja lauluja, aitoutta ja riippumattomuutta. Resepti on hieman toinen iskelmän alueella, mutta se on sitten eri tarina.


2017-06-13

Englantilainen fiktio löysi taas itsensä – psykologisesta jännäristä

Muutama vuosi sitten tuntui, että brittidekkari oli jämähtänyt paikoilleen. Uusia merkittäviä menestystarinoita ei ainakaan kirjallisuuden puolella näyttänyt olevan tarjolla. Kun Colin Dexterin komisario Morse -sarja päättyi vuonna 1999, jäljelle toki jäi maineikas tv-sarja, joka on erilaisina mukaelmina (Komisario Lewis, Nuori Morse) jatkunut näihin päiviin saakka. Jännärikirjallisuuden valtikka näytti siirtyneen Skandinaviaan, jossa muun muassa Stieg Larsson, Jo Nesbø ja Liza Marklund veivät rikostarinoita uusille poluille (television Nordic noir -ilmiöstä puhumattakaan).

Kunnes tuli Nainen junassa. Paula Hawkinsin psykologinen trilleri alkoholisoituvasta naisesta, joka kulkee joka päivä junalla entisen kotitalonsa ohi ja seuraa ex-miehensä uutta perhe-elämää, osui
kultasuoneen. Vuonna 2015 ilmestynyt kirja ja siitä seuraavana vuonna tehty elokuvaversio (jossa tapahtumat oli siirretty Lontoosta New Yorkiin) edustavat 2010-luvun jännärimenestystä.

Chick noirista ja Hitchcockista psykologiseen trilleriin

Oikeastaan genren menestys oli käynnistynyt jo muutamaa vuotta aiemmin. Voidaan puhua anglo-vetoisesta lajityypistä, sillä nousu tapahtui yhtä aikaa Atlantin molemmin puolin. Yhdysvalloissa alkujaan vuonna 2012 ilmestynyt Gillian Flynnin Kiltti tyttö herätti huomiota myös Suomessa. Iso-Britanniassa noususta vastasi S. J. Watson esikoisteoksellaan Kun suljen silmäni, joka ilmestyi alkukielellä 2011. Sittemmin hittikirjailijoiden joukkoon on kivunnut myös Clare Mackintosh, jonka esikoisromaani Annoin sinun mennä ilmestyi suomeksi vuonna 2017.

Useimmat lajityypin kirjailijoista ovat olleet naisia (Watson on poikkeus), ja kirjoissa on käsitelty naisten pelkoja ja ahdituksia. Niinpä genrea on kutsuttu nimellä "chick noir", toisinaan on käytetty nimitystä avioliittotrilleri. Tällä hetkellä lajityypistä puhutaan neutraalimmin psykologisena trillerinä.

Annika Lius on kirjoituksessaan Ruumiin kulttuurin numerossa 4/2015 käsitellyt ansiokkaasti lajityypin nousua. Suosio liittyy toisaalta työn ja viivästyneen perheenmuodostamisen aiheuttamiin paineisiin ja toisaalta sosiaalisen median paljastuskulttuuriin. Tähän häpeän, pelon ja paljastumisen ilmapiiriin, joka tuntuu tihentyvän parisuhteisiin asetetuissa odotuksissa, on Liuksen mukaan helppo istuttaa "epäilyksen siemen": mitäpä jos kumppani ei olekaan aivan sitä, miltä tämä päällisin puolin vaikuttaa olevan?

Nostaisin tähän vielä kolmannen, brittiläiseen populaarikulttuurin perinteeseen liittyvän selityksen. Monet psykologisen trillerin edustajat ovat nimittäin yhtä lailla velkaa historialle kuin työelämän, sosiaalisen median ja parisuhdepaineiden alleviivaamalle nykyajalle. Lajityypin uusien menestyjien kohdalla muistetaan esimerkiksi aina mainita "hitchcockmainen jännitys". Englannista kotoisin ollut mutta Yhdysvalloissa maineensa huipulle noussut brittiohjaaja Alfred Hitchcock teki merkittävimmät työnsä 1950–1960-luvuilla, ja monista muista aikakauden jännäreistä poiketen ne ovat kestäneet hyvin. Osasyynä voi pitää mestarillisen juonenkuljetuksen ja jännityksen rakentamisen lisäksi esimerkiksi sitä, että Alfred Hitchcockin elokuvissa naisilla on vahva rooli eikä parisuhdepaineiltakaan vältytä...

Ei Britannia vaan Englanti

Hetkinen, huomaan puhuvani Britanniasta ja "brittiläisestä dekkarista". Otetaanpa hieman takaisin. Ilmaisu on harhaanjohtava. Tosiasiassa kyse on englantilaisesta dekkarista ja sen uudelleennoususta. Pienen hiljaiselon jälkeen ei oikeastaan ole yllätys, että se kiinnostaa jälleen. Syitä voidaan hakea brexitin nostattamasta kulttuurisesta vastaiskusta, mutta psykologisen trillerin nousu käynnistyi jo hyvän tovin ennen kuin Britannia päätti irtautua Euroopan unionista.

Kulttuurintutkija Andrew Blake kirjoittaa teoksessaan Harry Potterin ilmestys, että Englannilla on vain historiansa. Koko maata ei ole hallinnollisessa mielessä edes olemassa. Siinä missä Wales ja Skotlanti äänestivät vuonna 1998 rajoitetun autonomian puolesta ja muodostivat omat itsehallintonsa, Englannilla ei vieläkään ole kansallista hallitusta eikä englantilaisia parlamenttiedustajia. Poliittisesti ajatellen Englantia ei ole olemassa, on vain Britannia. Historioitsija Benedict Andersonin kuuluisaa määritelmää lainaten Englantia voidaankin pitää kuviteltuna kansakuntana, joka täytyy kertoa yhä uudestaan ja uudestaan.

Tässä kuvittelemisen kuvaelmassa olennaista roolia ovat kasvavassa määrin näytelleet menneisyys ja populaarikulttuuri ja ennen kaikkea niiden välinen liitto. Populaarifiktion avulla kansakuntaa pidetään ylpeänä pystyssä. James Bond saattaa vaikuttaa dynaamiselta sankarilta, mutta englantilaisuuden kehikossa hän edustaa sellaisia menneisyyden ihanteita kuten imperiumin ylivalta ja verraton maskuliinisuus, joiden olisi jo luullut kadonneen maailmankartalta. Harry Potter -ilmiössä tämä kaikki huipentui: englantilaisuus oli samalla nostalgista ja muodikasta. Se nojautui "maagiseen lapsuuteen", taianomaisuutta hyödyntävään lastenfiktion perinteeseen, jota Englannissa on osaattu vaalia, ja myi uudessa muodossa käsittämättömän hyvin. Ja myy edelleen.

Millaista uusi englantilainen psykojännäri sitten on? Otetaanpa pari esimerkkiä, edellä mainitut S. J. Watson ja Clare Mackintosh.

S. J. Watson

Englantilaiskirjailija S. J. Watsonin Kun suljen silmäni oli viitisen vuotta sitten maailmanlaajuinen menestysteos niin myyntilistoilla kuin arvostelupalstoilla. Yksinkertaiseen ideaan nojaava ja taitavasti toteutettu tarina naisesta, joka aamuisin herätessään ei muista mitään edellisestä elämästään, sisälsi runsaasti mysteerin ja uhan varaan rakentuvaa jännitystä. 
Watsonin toinen teos, niin ikään kehuja niittänyt Kaksoiselämä edustaa ainakin alkumetreillä perinteisempää rikosromaania. Päähenkilönä on lontoolainen valokuvaaja ja perheenäiti Julia, joka ryhtyy selvittämään Pariisissa asuneen pikkusiskonsa Katen väkivaltaista kuolemaa. Julia pääsee tutkimuksissaan eteenpäin seuraamalla internetin deittisivun jälkiä.

Debyyttiromaanin tavoin tarjolla on henkilövetoinen tarina, jossa salaisuuksia keritään auki kerros kerrokselta. Päähenkilö on onnellisesti naimisissa kirurgimiehensä kanssa, mutta totuutta etsiessään hän sotkeutuu sekä suruunsa että intohimoihinsa. Eikä vaaratilanteiltakaan vältytä.

On aina hämmentävää lukea ihmisestä, joka tekee toisin kuin ajattelee. Sellaisen ihmisen S. J. Watson on kuitenkin luonut ja vieläpä taitavasti. Watson on perinteinen yhden näkökulman ja yksinkertaisten lauseiden mies, mutta kuvaus osuu ja uppoaa. Teoksesta kasvaa intensiivinen rikosdraama, vaikka murhan motiivi jääkin hieman epäselväksi.

Watsonin romaania on verrattu Gillian Flynnin dekkareihin ja Fifty Shades of Greyhin. Yhtä hyvin teoksessa kuuluu kaikuja noir-tarinoiden avioliittodraamoista, Patricia Highsmithin syyllisyysjännäreistä, Margaret Atwoodin proosasta ja mikä ettei Hitchcockista tai 1980-luvun Hollywoodin vainoojaelokuvista. Lopputulos on toisaalta jäljittelemätön, toisaalta se edustaa jatkumoa psykologisen rikosromaanin parhaisiin perinteisiin.
 
Clare Mackintosh

Clare Mackintoshin alkujaan vuonna 2014 ilmestynyt esikoisromaani Annoin sinun mennä sijoittuu Bristoliin ja lähtee liikkeelle traagisesti. Auto ajaa viisivuotiaan Jacobin hengiltä äidin silmien alla, ja tuntematon kuljettaja pakenee paikalta. Pojan kuoleman jälkeen kirjan päähenkilö Jenna Gray vetäytyy walesilaiseen merenrantamökkiin, jossa hän yrittää turhaan löytää rauhaa traumatisoituneelle mielelleen.

Samaan aikaan Bristolissa rikoskomisario Ray Stevens turhautuu tutkimusryhmänsä kanssa tapauksen selvittelyssä. Sitten tulee yllätyskäänne, jonka jälkeen koko tarinan luonne muuttuu.

Yhteistä monille psykologisen trillerin nykyteoksille on lähes katatoniseen tilaan vaipunut naispäähenkilö. Voimaannuttavia elämänpilkahduksia ei ole tarjolla kuin nimeksi, tässä tapauksessa valokuvaaminen ja uusi ihastuminen, ja jos niihin tartutaan, hengenlähtö on lähellä.

Kirjailijaksi ryhtynyt entinen poliisi Clare Mackintosh osaa ruotia nitiseviä ihmissuhteita ja niiden valta-asetelmia. Päähenkilön psykofyysinen lamaannus yhdistettynä jännityselementteihin on paikoin piinaavaa luettavaa, mutta onneksi kirjailijalla on juonenpunonta hallussa. Nettipalautteiden perusteella tarinan yllätyskäänne on lyönyt lukijat ällikällä.

Lisälukemista

Andrew Blake: Harry Potterin ilmestys. Lastenkirjallisuus globalisoituvassa maailmassa. Vastapaino 2004.
Annika Lius: Paholainen pukeutuu pyjamaan. Ruumiin kulttuuri 4/2015, 42–47.
Laajemmat arvioni S. J. Watsonin ja Clare Mackintoshin kirjoista löytyvät Ruumiin kulttuurin numeroista 4/2015 ja 1/2017.

2017-06-01

Suosikki jätti jälkensä

Suomen tunnetuin nuorisolehti päätti taipaleensa joulukuussa 2012. Mikä oli lehden menestystarinan salaisuus?

Kun Suosikin viimeinen numero ilmestyi 11.12.2012, päättyi merkittävä luku nuorison, musiikin ja muodin historiaa. Suosikki oli yli viiden vuosikymmenen ajan Suomen tunnetuin nuorisolehti. Siitä ehti muodostua mahtava instituutio, populaarikulttuurin oma Neuvostoliitto, jolle ei sopinut vinoilla, jos halusi olla joku tai jokin suomalaisessa viihdekentässä.

Suosikki osasi itseylistämisen taidon. Kultaisina vuosinaan se jakeli surutta iskulauseitaan ”Me tunnemme tähdet – tähdet tuntevat meidät” ja ”Suosikki – kansainvälinen asiantuntija”.

Sloganit luultavasti pitivät paikkansa – ainakin verrattuna muuhun suomalaiseen mediaan. Suosikilla oli ihmeellinen taito luovia vuosikymmenestä toiseen lehtenä, joka tuntui tietävän, missä nuoriso- ja musiikkikulttuurissa oikein mennään.

Suosikin vuosikymmenet


Suosikki perustettiin vuonna 1961. Sen edeltäjä Musiikkiviesti oli Fazerin musiikkikaupan laadukas mutta leppoisa julkaisu. Kun Suosikki siirtyi Yhtyneille Kuvalehdille ja kun Isto Lysmä tuli päätoimittajaksi 1963, lehdestä muodostui nuorison Hymy, aikakausjulkaisu, joka ei kaihtanut sensaatioita eikä julkkisjournalismia.

Musiikkia lehti ei kuitenkaan jättänyt. Edesmenneen Jyrki Hämäläisen legendaarisella päätoimittajakaudella 1968–2003 Suosikki tunnettiin musiikkipainotteisena nuorisolehtenä – niitä sensaatioita ja julkkiksia unohtamatta.

Musiikkilehtenä Suosikki haistoi tuoreimmat ilmiöt ja oli mukana luomassa niitä. Esimerkiksi 1970-luvun lopun Fifties-kuumeessa näkyi vahvasti Suosikin kädenjälki. Heavy oli Suosikin kestoaiheita jo silloin, kun koko musiikinlaji nautti vielä alhaista arvostusta.

Suosikilla oli toki kilpailijansa: Iskelmä, Intro, Help, OK... Lista on pitkä, tarina tuttu. Muut nuorisolehdet jäivät Suosikin jalkoihin. Suosikki oli valtava, kirjaimellisesti. Numero 10/1979 sisälsi peräti 192 sivua!

Menestyshuippu saavutettiin vuonna 1985 Dingo-kuumeen riehutessa. Suosikin levikki oli 135 995. Saman vuoden syyskuun ”Kultanumero” myi peräti 163 781 kappaletta. Vielä vuonna 1997 Suosikki kehui olevansa Pohjoismaiden suurin tähtilehti 86 000:n levikillään.

2000-luvulla Suosikki yritti parantaa laskevaa suosiotaan vähentämällä musiikkijuttuja ja lisäämällä muodin ja kauneuden osuutta. Resepti ei toiminut. Vuonna 2011 Suosikin levikki oli alle 20 000. Muista nuortenlehdistä Demi ajoi ohi jo 2003. Suosikin edelle menivät lopulta myös Koululainen ja Miss Mix.

Vanhoja Suosikkeja löytyy muun muassa Musiikkiarkistosta Helsingistä.


Nuorisokulttuurin aika


Ei ole vaikea nähdä, mihin Suosikin pitkä menestyskausi kytkeytyi. Suosikin nousu osui yksiin nuorisokulttuurin nousun kanssa. Nuorisokulttuuria toki oli ollut jo ennen Suosikkia, ovathan nuoret muodostaneet omia ryhmiään iät ajat. 1960- ja 1970-luvulla järjestäytyminen sai kuitenkin ihan uudenlaisen mittasuhteen.

Nuorisokulttuuri alettiin ymmärtää ilmiönä, joka ei tunnusta maantieteellisiä rajoja. Tuntui kuin nuoret ympäri maailmaa olisivat löytäneet toisensa.

Suosikki kokosi nuoret yhteen – usein jopa kirjaimellisesti, hyvänä esimerkkinä 1970- ja 1980-luvun Miss Farkku-Suomi -kilpailut. Paikallisia ja kansallisia kilpailuja tärkeämpää kuitenkin oli mielikuva sellaisesta yhteisestä nuorisokulttuurista, joka toistuu muunnelmina eri puolilla maailmaa ja jossa eri muodit ja musiikkityylit kukkivat rinta rinnan.

Suosikki esitteli vuosien varrella lukemattomia nuorisokulttuurin muotoja ja ilmiöitä. Ne saattoivat poiketa rajusti toisistaan, niitä saatettiin jopa asettaa vastatusten. Alla kulki kuitenkin koko ajan ajatus siitä, että on olemassa nuorison oma fantasiavaltakunta. Siellä valtakunnassa kulkevat tähdet, ja kaikki on kansainvälistä ja kaupan.

Nuorten puolella


Jyrki Hämäläinen, itsekin eräänlainen ikuinen nuori, ymmärsi päätoimittajaksi tultuaan, että nuorisolehteä on tehtävä nuorten ehdoilla. Nuorilla itsellään ei juurikaan ollut pääsyä Suosikin toimitukselliseen työhön. Hämäläinen onnistui kuitenkin luomaan mielikuvan lehdestä, joka on nuorten puolella.

Modernit ”ensimmäisen aallon” nuortenlehdet 1960-luvun vaihteessa, vaikkapa Musiikkiviesti tai monipuolinen viihdelukemisto Ajan sävel, olivat suhtautuneet nuorisoon holhoavasti. Ne näkivät nuoruuden välivaiheena lapsuudesta aikuisuuteen.

Suosikki sen sijaan pyrki asettumaan nuorten kanssa samalle viivalle. Vaikka lehti aluksi profiloitui julkaisuksi, joka elää sensaatioista ja skandaaleista, alkoi se samalla löytää nuorisokulttuurista paikkaansa. Kaiken hauskanpidon alla Suosikki otti nuoret vakavasti.

Popmusiikki oli tähän oiva väline. Pop oli loppujen lopuksi enemmän kuin hauskanpitoa. Se oli nuorille identiteetin etsimisen työkalu.

Suosikki osasi kytkeä uuden popmusiikin ja nuoruuden yhteen. Usein kelpasi vanhakin musiikki. Suosikki kertoi menneistä tyyleistä ja ilmiöistä ja nosti vanhat tähdet takaisin framille kauan ennen kuin retroilusta tuli muotia. Rockin kuningas Elvis Presley kuoli 1977, mutta Suosikin sivuilla hän jatkoi mediaelämää vuodesta toiseen.

Suosikki pystyi löytämään tasapainon tyttö- ja poikalehden välillä. Tämä näkyi myös toimituskunnassa, jossa oli Hämäläisen aikana aina molempaa sukupuolta edustettuna. Esimerkiksi tammikuussa 1971 toimituksessa oli päätoimittajan lisäksi 4 miestä ja 2 naista. Loppuvuonna 1988 toimitus- ja avustajakuntaan kuului 8 miestä ja 11 naista.

Valistuksen asialla


Ehkä kaikkein suurin syy menestykseen oli sensaation ja valistuksen yhdistelmä. Lehti repi popuutisista isoja otsikoita – ja oli usein itse syy uutiseen, vaikkapa silloin, kun se väitti nauvolaista kalastajaa Janne Henrikssonia kitarasankari Jimi Hendrixin isäksi (1/1969) tai osallistui Rantarockin ja eurodancen lanseeraukseen 1990-luvulla.

Samalla lehdessä oli myös jotain perinteistä. Se valisti nuoria. Nuorisoneuvonta saattoi olla muualta tuttua alkoholivalistusta ja terveyskasvatusta.

Toisaalta Suosikki löysi myös uusia opastuksen alueita. Sukupuolivalistuksen osalta sillä oli pitkään melkeinpä monopoliasema. Jos suomalaisen aikakauslehtien palstoja voisi julistaa suojelukohteeksi, kärjessä olisi varmaan Ekin eli Erkki-Pekka Helteen Suosikissa vuonna 1971 alkanut lääkäripalsta Bees and honey.

Tärkein valistuksen alue oli kuitenkin kulutus. Suomessa nuoriso alkoi nousta erottuvaksi kuluttajaryhmäksi 1960-luvulla. Seuraavalla vuosikymmenellä nuorisomarkkinat olivat jo kasvaneet merkittäväksi sosiaaliseksi ja taloudelliseksi ilmiöksi.

Suosikki saattoi palstoillaan kuuluttaa sydämen viisautta ja sisäistä kauneutta. Sen keskeinen sanoma tuntui kuitenkin liittyvän siihen, ettei nuori voi olla ehjä ja täysivaltainen yhteisönsä jäsen ilman musiikki- ja muotituotteita. Tapa, jolla Suosikki kytki kuluttamisen osaksi nuorisoa, herätti 1970-luvulla ja vielä 1980-luvullakin runsaasti kritiikkiä amerikanisoitumisesta ja kerskakulutuksesta. Suosikin menoa se ei pysäyttänyt.

Sitten maailma muuttui. Internetin myötä Suosikkia ei enää tarvittu oppaaksi tähtien maailmaan, kansainväliseen meininkiin ja kuluttamiseen. Tuli sosiaalinen media ja muuttuvat nuorisomarkkinat.
Lehtitähti alkoi laskea.

Suosikin perintö


Suosikin levikki putosi jo 1990-luvulla. Lehti alkoi nostaa Hollywood- ja tv-tähtiä koskevia juttuja musiikin rinnalle. 2000-luvun lopulla musiikin osuus hiipui entisestään. Aiemmin muita musiikkilehtiä matkimisesta syyttänyt Suosikki haki uutta nousua tyttömarkkinoilta ja Demi-lehden muoti ja kauneus -reseptillä.

Vaikka Suosikki onkin viime vuosina ollut varsin laadukas tyttölehti, mikään ei tuntunut auttavan.
Lopetusuutinen syyskuussa 2012 ei tullut yllätyksenä.

Vai loppuiko Suosikki sittenkään? Printtiversio kuopattiin, mutta brändi nimeltä Suosikki sen sijaan on niin vahva, että kenties ennen pitkää markkinoille tulee Kultaturbo-numeroiden uusintapainoksia...

Ainakin jäljelle jää Suosikin arkisto, josta riittää tutkijoille pengottavaa vuosikymmeniksi eteenpäin, mikäli aineiston omistava Otavamedia vain pitää aarteestaan huolta. Ja tietenkin jäljelle jäävät muistot. Suosikki kasvatti, opasti ja valisti useita sukupolvia. Se ei heti unohdu. Long live Suosikki!

Kirjoitus on päivitys jutusta, joka ilmestyi lasten ja nuorten mediakulttuuria käsittelevän Peili-lehden viimeisessä numerossa 4/2012.

2017-05-03

Muistatko Monrepos'n: tarina menestylaulun takaa ja jälkeen


Itärajan taakse jäänyt kuuluisa puisto heräsi muistoina henkiin kuusi vuosikymmentä vuotta sitten. Haikea valssisävelmä on edelleen yksi myydyimpiä levytyksiä Suomessa. Mikä teki siitä menestyksen, ja minkälainen tarina siihen kätkeytyy?

Suomalaiset levy-yhtiöt ryhtyivät 1950-luvulla jakamaan artisteilleen kultalevyjä tunnustukseksi erinomaisesta levymyynnistä. Ensimmäisenä kultalevyn sai iskelmälaulaja Annikki Tähti (s. 1929), jonka esittämä Muistatko Monrepos'n myi lopulta yli 38 000 kappaletta. Se on kautta aikojen viidenneksi myydyin single Suomessa. Laulun sävelsi Erik Lindström (1922–2015) ja sanoitti Aili Runne (1920–1999). 

Vuonna 1955 levytetyn laulun menestystä on selitetty Karjala-kaiholla. Viipurin Linnasaaressa Suomenlahden rannalla sijainnut Monrepos oli Euroopan kuuluisimpia yksityisiä puistoja. Poluista, kaarisilloista, obeliskeista ja muista muistomerkeistä tunnettu 161 hehtaarin kokoinen puisto oli valmistunut 1800-luvun vaihteessa. 

Suosittu matkailukohde selvisi toisesta maailmansodasta lähes vaurioitta, mutta se joutui Neuvostoliiton haltuun. Puistosta tuli suomalaisille menetetyn Karjalan symboli, jonka merkitystä ylläpitivät muun muassa kuvakirjat ja postikortit. 

  Monrepos'n kaarisilta Knackstedt & Nätherin kuvakortissa, 
tarkka ajankohta tuntematon. Kuva Museoviraston kokoelmista.
                                                     

Vaikka kappaleessa ei mainittu Karjalaa eikä Viipuria, useimmat suomalaiset tiesivät, mitä Annikki Tähti tarkoitti, kun hän lauloi muistavansa ”puiston kaunehimman, ihanimman Monrepos’n” ja sen ”kaunehimmat kaarisillat” ja ”ihanimmat kuudanyöt”, jotka hän on ”iäks syömmeen” kätkenyt. Kenties laulun tekijät ja julkaisijat vihjasivat tähän tunnettuuden ja muistamisen oletukseen itsekin jättämällä kysymyslauseen muodostavan kappaleen nimen perästä kysymysmerkin pois.

Laulun menestystä siivitti jazzmuusikko Erik Lindströmin melodinen mollisävellys, josta on kuultavissa enteitä svengaavamman iskelmän läpimurrosta. Lindströmin Ranskalaiset korot vuodelta 1959 oli jo silkkaa jazziskelmää.

Monrepos-hittiin liittyy kaihoisa romanssi. Aili Runne o.s. Piippo tutustui kesällä 1939 Viipurissa vänrikkiin, joka pyysi nuorta naista elokuviin ja ravintolaan. Aili halusi kuitenkin puistoon, johon hän oli ihastunut neljää vuotta aiemmin kesätöiden lomassa. 

Romanssi syttyi, mutta se tukahtui sodan roihujen alle. 

Aili Piippo meni myöhemmin naimisiin muusikko Ossi Runnen veljen Allanin kanssa. Avioliitto ajautui vaikeuksiin, ja Aili Runne alkoi kirjoittaa runoa muistojen puistosta. Se päätyi levytettäväksi, kun äänilevykaupassa työskennellyt Runne tapasi Erik Lindströmin ja tarjosi tälle sanoituksiaan. 

Vaikka Muistatko Monrepos'n oli jättimenestys, ei sanoittaja hyötynyt siitä kuin nimeksi. Aili Runne sai pienen kertakorvauksen, jolla yksinhuoltaja osti perheelleen veivattavan pulsaattoripesukoneen. Erik Lindström sen sijaan neuvotteli paremman sopimuksen ja tuli esittelemään sanoittajakumppanilleen Monrepos-tuloilla hankittua uutta autoa. 

1950-luvun Suomessa ammattisanoittajia oli hyvin vähän. Heille maksettiin palkkioita vaihtelevin käytäntein. Aili Runne oli sittemmin mukana etujärjestötoiminnassa parantamassa sanoittajien asemaa. Tekijänoikeustuloja Monrepos-hitistä hänelle alkoi kertyä 1970-luvulla, kun sanoittajat hyväksyttiin Teoston jäseniksi. 

Annikki Tähti, Erik Lindström ja Aili Runne Monrepos-hitin aikoihin. Kuva Tahtipuikko-blogin sivuilta, tarkempi alkuperä tuntematon.


Karjala ei jättänyt Aili Runnetta rauhaan. Hänen toinen tunnettu kaihokappaleensa Laps' olen Karjalan syntyi 1960-luvulla. Sen hän sävelsi itse. Monrepos-haaveet puolestaan olivat toteutua, kun Runnetta kosiskellut vänrikki näki iltapäivälehden syntymäpäivähaastattelussa tutun tyttönimen. Mies saapui kahdenkymmenen ruusun kera entisen heilansa luokse, mutta tämä ei enää halunnut virvoittaa vanhaa lemmenliekkiä.

Muistatko Monrepos'n koki uuden tulemisensa vuonna 2002, kun Annikki Tähti esitti kirpputorin johtajaa Aki Kaurismäen menestyselokuvassa Mies vailla menneisyyttä. Koskettavassa konserttikohtauksessa Tähti lauloi ensihittinsä rautalankayhtyeen säestämänä. Elokuva nosti pitkän uran tehneen suosikkilaulajan jälleen parrasvaloihin. 

Monrepos'n puisto sen sijaan on kadottanut loistonsa. Puisto nimettiin neuvostoajan lopulla suojelukohteeksi, mutta restaurointiyrityksistä huolimatta alue ja siihen kuuluvat rakennukset ovat päässeet rapistumaan. 

Lähteet
Pekka Hakala: Herään siihen, että laulua tulee. Helsingin Sanomat 22.2.1990.
Juha Henriksson & Erik Lindström: Svengaten, Erik. Erik Lindströmin elämä ja musiikki. Tammi 2005.
Leena Rossi, toim.: Saanko luvan? Iskelmä-Suomen ilmiöitä 1900-luvulla. K & h 2005.
Sirpa Runnen haastattelu. Musiikkiarkisto JAPA.